Helmeilyä

Lapsena asuin Suomenlinnassa ja siellä useinkin kuljeksimme pitkissä pimeissä tunneleissa taskulamppujen kera. Valaisimme pimeitä nurkkia ja pieniä koloja tunneleiden seinissä toivoen löytävämme jonkun aarteen. Oikeastaan tiesimme, ettei siellä mitään aarteita voisi olla, mutta etsiminen oli jännittävää.

Millaisia aarteita toivoimme löytävämme? Ehkä jotain sellaista, millä olisi rahallista arvoa, mitä minulla on tässä mukana olevassa arkussakin helmiä, kultaa, kolikoita.

Mutta voi olla myös toisenlaisia aarteita. Esimerkiksi lasi vettä voi olla jollekin kuivuudesta kärsivässä maassa kullanarvoinen asia. Me, joilla vettä on yllinkyllin, emme osaa pitää tavallista vettä kovin tärkeänä.

Jollekin toiselle todellinen aarre voi olla leipä - jokapäiväinen leipä tai mikä tahansa ruoka. Maailmassa on paljon ihmisiä, joille jokainen ruokahetki on arvokas, erityisesti siksi, että seuraavasta ruoasta ei ole varmuutta.

Toivottavasti meillä kaikilla on aarre, josta tämä vanha kuva kertoo. Tässä kuvassa on sisaruksia ja serkkuja. Läheiset ihmiset, äiti, isä, mummi, kummi, eno, setä, sisarukset, serkut, ystävät ovat aarteita. Jos läheisiä ihmisiä ei ole ja ihminen joutuu elämään yksinäisyydessä, elämä voi tuntua lähes yhtä vaikealta, kuin elämä ilman jokapäiväistä leipää.

Yhtä aarretta en saanut sullotua tähän arkkuun. Kun olen täällä koululla liikunut, olen huomannut, että tämä on erittäin rikas koulu. Sen tekee rikkaaksi ihmisten erilaisuus. Täällä on eri-ikäisiä ja erikielisiä oppilaita, täällä on ihmisiä, jotka ovat ulkonäöltään ja taidoiltaan, mielipiteiltään ja kyvyiltään erilaisia. Te olette toinen toisellenne aarre, josta kannattaa iloita.

Vielä yksi aarre minulla on täällä arkussa. Se on Raamattu. Jeesus sanoi kerran: Etsikää ensin Jumalan valtakuntaa niin kaikki muukin teille annetaan. Raamatusta voimme löytää Jumalan tahdon. Raamatusta voimme oppia tuntemaan Jumalan rakkauden. Siksi se on aarre, jota me kaikki tarvitsemme.

Tämä kädessäni oleva Raamattu on ollut isäni aarre. Hän sai tämän ollessaan sodassa. Sodan aikana hän sai Raamatun sanasta lohdutusta ja voimaa esimerkiksi kohdasta, jonka hän on merkinnyt muistiin Psalmissa 138: Vaikka minä kuljen ahdingosta ahdinkoon, sinä annat minulle voimaa elää. Raamattu voi olla aarre, josta saamme iloa, lohdutusta, rohkaisua ja toivoa jokaiseen päivään.

Raamatusta kertoo myös virsi, jonka Johan Ludvig Runeberg on kirjoittanut: meillä aarre verraton. Lauletaan yhdessä.

Rukoilemme: Hyvä Jumala kiitos, että rakastat meitä ja annat elämäämme hyviä lahjoja. Kiitos, että Raamatusta saamme oppia tuntemaan sinua yhä paremmin. Kiitos, että rakastat meitä. Aamen.

Muutama vuosi sitten Japanissa jännitettiin. Keisarin perheeseen oli syntymässä uusi lapsi ja toivottiin, että syntyvä lapsi olisi poika. Sillä vielä tähän mennessä Japanin hallitsijaksi ei tyttöjä ole kelpuutettu. Poika syntyi ja sai nimen Hisahito, johon sisältyvät merkitykset hyveellinen, rauhallinen ja pitkäikäinen. Vaikka Japani on toisella puolen maailmaa me saimme tietää tämän kaiken silloin, kun se tapahtui. Ja muiden maiden hallitsijat voivat halutessaan välittömästi lähettää onnitteluja ja lahjoja tulevalle keisarille.

Tuhansia vuosia sitten tiedon kulku oli paljon hitaampaa ja vähäisempää. Silloin uskottiin, että hallitsijoilla ja muilla merkittävillä henkilöillä oli oma tähtensä ja uusi kirkas tähti taivaalla sai tähtien tutkijat pohtimaan sen merkitystä. Niinpä Raamatussakin kerrotaan, että viisaat tietäjät idästä lähtevät seuraamaan taivaalle nousevaa tähteä ja tulevat osoittamaan kunnioitusta uudelle kuninkaalle. Kun he näkevät vastasyntyneen lapsen ja hänen äitinsä Marian, heidät valtaa suuri ilo. He kumartavat lasta, avaavat matka-arkkunsa ja antavat lapselle kallisarvoisia lahjoja: kultaa suitsuketta ja mirhamia. Idän tietäjien lukumäärää ei kerrota, mutta lahjojen lukumäärän perusteella tietäjiä on ajateltu olleen kolme ja vanhojen legendojen mukaan heidän nimensä ovat Melchior, Kaspar ja Balthasar. ’

Tästä Raamatun kertomuksesta kirkoissa puhuttiin viime viikolla, kun vietettiin loppiaista.

Tänään haluan nostaa tästä tietäjistä kertovasta Raamatun kohdasta esiin yhden asian. Nimittäin tämän tähden.  Tietäjät lähtivät seuraamaan tähteä, tarkemmin sitä valoa, joka tähdestä loisti. Tie saattoi mutkitella vasempaan ja oikeaan, vuoristossa ja erämaassa tietä tuskin olikaan. Mutta he kulkivat mutkienkin jälkeen aina siihen suuntaan, missä tähti loisti valoaan ja niin löysivät perille Jeesus lapsen luo.

Aikuisena Jeesus sanoi itsestään Minä olen maailman valo, joka minua seuraa ei vaella pimeässä. Hän ei varmaankaan tarkoittanut, että hän loistaa pimeässä niinkuin tähti tai heijastaa valoa niin kuin kuu tai valaisee kuin katulamput. Ei. Hän valaisee elämäämme toisella tavalla.

Me voimme lukea Raamatusta kuinka Jeesus eli, mitä hän teki ja mitä hän opetti. Jeesus tuo elämäämme valoa, kun me otamme oppia hänen puheistaan ja pyrimme tekemään niiden mukaan.

Ja Jeesus tuo valoa elämäämme, koska hän osoittaa, kuinka valtavasti Jumala rakastaa meitä jokaista poikkeuksetta.

Valo elämässämme on Jumalan hyvyyttä ja rakkautta. Ja tätä rakkautta, välittämistä, lohduttamista, rohkaisua me voimme osoittaa näille ihmisille joiden kanssa elämme joka päivä. Tänäänkin

Rukoilemme: Rakas taivaan Isä, kiitos siitä, että rakastat meitä suunnattomasti. Kiitos, että annoit Jeesuksen syntyä maailmaan meitä pelastamaan. Auta meitä näkemään, miten me voimme auttaa, palvella, ilahduttaa lähimmäisiämme. Kiitos että olet kanssamme ja kuulet rukouksemme. Aamen

Luulen, että tänä vuonna siirryn pois vakituisesta työelämästä ja viranhoidon sijaan alan nauttia eläkettä. Niin suunnittelen ja kaavailen, silti vielä luulen, en tiedä. Tiedän sitten, kun aika on täyttynyt, päätökset tehty ja ryhtyvät toteutumaan.

En tiedä paljonkaan tulevaisuudesta. En oikeastaan muuta kuin, että se tulee, jos on tullakseen. Ja tulee  tosi vähän kerrassaan. Ja samantien  se muuttuu täksi hetkeksi ja välittömästi menneeksi.

Tartu hetkeen, sanotaan. Onhan se mahdollista. Tartun tähän hetkeen, ja tähän, ja tähän. Yhä uudestaan tartun, en voi pitää kiinni. Aika menee menojaan. Niin on käynyt ennenkin ja käy vastakin. Nytkin.

Viimeinen vuosi pienine hetkineen on edessäpäin. Vielä. Millä tavalla ja mihin hetkiin haluan, osaan, voin tarttua? Minä hetkinä pidän kiinni, milloin päästän irti ja missä ja mistä luovutan? Onkohan elämässä hetkiä, joihin ei tulisikaan tarttua, vaan antaa mennä menojaan? Olisikohan elämässä hetkiä, joista tarrautumisen sijaan pitäisi päästää irti?

Luulen, että sellainen hetki on meneillään. Tarrautuminen hetki hetken jälkeen mahdolliseen kuvaan  tulevaisuudesta, muttei ehkä mielekästä. Se on tarrautumista johonkin, jota ei vielä ole eikä ehkä koskaan tule. Ja jos tuleekin, siihen ehtii tarttua sittenkin.

Jakomäen enkelitehdas jatkaa toimintaansa ja pullauttaa näkyville pitkänhuiskeita pahvienkeleitä kokonaisen lauman. Vaikka enkeleiden tekeminen ei olekaan kovin luovaa toimintaa, vaan jokaisella on samat materiaalit käytössään ja samanlainen ohje, jonka mukaan vaiheittain toimitaan, on lopputulos kuitenkin yksilöllinen. Jokainen enkeli on uniikki, suomessa käsin tehty, arvokas ja ainutlaatuinen. Samalla tavalla ainutlaatuinen on tekijän kokemus, vaikka sanat monesti olisivatkin yhteneväiset. Olen antanut kertoa itselleni, että kirkolla on kiva tehdä enkeleitä.

Mietinpä tässä, miten sen sanoisin. Tärkeää asiaa, kuunnelkaa? Huomio, huomio…? Hei, oletteko jo lukeneet facebookista…? TVuutisista hyvää iltaa…?? Ei, ei se niin voi olla. Tuttu ja turvallinen aloitus on hyvä: Älkää pelätkö. Siitä se lähtee. Sitten voi kuunnella rauhassa varsinaisen asian. Tai oikeastaan, sehän on ihan sama juttu se varsinainen asiakin. Enää ei tarvitse pelätä.

Perinteisen joulukalenterin kuudennen luukun takaa tulee esiin täysin ennalta arvattavasti sinivalkoinen lippu. Ei lapsuudessakaan tarvinnut joulukuun kuudennen päivän aamuna arvuutella, mikä kuva perheen ainosta joulkalenterista (jo edellisinä vuosinakin avatusta ja uudelleen suljetusta) paljastuu, eikä siksi myöskään tapella, kenen vuoro on avata luukku. Ja kaikessa itsestään selvyydessään päivällä oli kuitenkin aivan oma merkityksensä. Päivä sinänsä oli tärkeä. Ehkei niinkään siksi, että punaiset ja valkoiset olivat aikanaan Raudun asemanseudulla taistelleet, vaan siksi, että tuo seutu oli sittemmin annettu ‘isänmaan lunnaaksi’. Alakulo, kaipaus, suru, ylpeys, rakkaus, ilo ja vapaus. Suuria tunteita suloisena sekamelskana ja illalla kaksi kynttilää joka ikkunalaudalla.

Ikkunalautoja ei enää ole, purueristetalossa kynttilöitäkään ei paljon uskalla poltella. Katosivatko suuret tunteet maan poveen vanhempien myötä? Kulttuuripäiväyhteisö juhlii itsenäisyyspäivää lounastaen venäläisessä kahvilassa.

Taas askelta lähempänä ilosanomaa pimeydessä vaeltavalle kansalle + kaikelle luodulle.

P.S.1: Huomaathan palmunlehvät…
P.S. 2: i <3 flanello!

Miksi on 4 adventtisunnuntaita? Niin miksi? Olisiko joulun sanoma jotain niin suurta, ettei siihen valmistautuminen onnistuisi viikossa tai kahdessa? Olisiko matka Tuomiosunnuntaista joulun ihmeeseen niin moni mutkainen, että tarvitaan monta pysähdyspaikkaa?

Eikö joulukin ole sitä, mistä Paavali kirjoittaa, kuin kuvastimesta katselua. Emme voi vielä nähdä selvästi, mistä on kyse. Ehkä joulunalusviikot auttavat näkemään selvemmin. Tarkastelemaan tulevaa eri näkökulmista, oivaltamaan jotakin enemmän. Sitä odotellessa.

Joskus ajateltuja jouluisia ajatuksia.

Maria kera paimenten, tietäjien ja lampaiden valmiina joulun suureen kertomukseen, jota sanat eivät riitä kertomaan.