Helmeilyä

Monena vuonna lomani on töiden takia pätkittynyt pariin 2-3 viikon jaksoon. Ja monena vuonna olen tullut luvanneeksi loma-aikaan tehdä milloin mitäkin kirjoittamista, kääntämistä, kouluttamista. Mutta tänä kesänä käytin yhtämittaisen kesälomakuukauden päivät pääosin asioissa, joita keksin tehdä sitä mukaa, jos jotain olin tehdäkseni. Puolipakollinen matonpesukin tuli hoidetuksi kuin varkain juuri ennen loman alkamista.

Ja nyt olen kuukautta vanhempi ja helteistä huolimatta virkistyneempi. Koen tavoittaneeni jotakin loman syvimmästä olemuksesta. Kummallinen kokemus. Niin kummallinen, että olotila on saanut minut miettimään työssä jatkamista mahdollista eläkeikää pitempään. Olenhan ehtinyt jo kuukauden loman aikana tehdä riittämiin asioita, joita olen ajatellut tehdä sitten, kun… Jos eläkkeellä olo on tällaista, niin joudun varsin pian menemään töihin, ettei aika tule pitkäksi.

Mitä kirjoitan on aika uskomatonta minun kirjoittamakseni, sillä jo vuosia olen laskenut jäljellä olevaa työaikaa ja odotellut eläkepäiviä. Voihan ollakin, että kyseessä on tilapäinen hellekesän pehmittämän pään aiheuttama häiriö. Marraskuun lohduttomassa loskassa saatan hyvinkin taas haaveilla loputtomasta lomasta.

Onneksi saa elää (vain) hetken kerrallaan.

Taisinpa juuri kirjoittaa Facebook päivitykseen otsikon sanat ja samantien ajatella, mitä pian kirjoitan: Lomat vähenee, työt lähenee. Niin se käy. Ennen kuin kesä kunnolla alkaakaan on se lopussa ja tänään jo kirjasin sähköiseen kalenteriin työtehtäviä ja vapaapäiviä vuoden vaihteeseen asti. Kuinka ikinä osaisin nauttia tämän hetken ihanuudesta.

Kaverini kyselee Facebook päivityksessään, mitä tulee tällä hetkellä trendikkään elämän hidastamisen jälkeen. Ajattelen, että sitten voisi tulla se odotettu: Ollaan vaan. Silloin ei ole kiire minnekään, eikä edetä edes hidastellen. Ollaan vaan tässä ja nyt ja saavutetaan jotain kohtaamisen koskettavuudesta, josta Ylva Eggehorn kirjoittaa runossaan Pannaanko tasan. ” oli vain jotain mitä pantiin puoliksi tai sillä lailla ja oltiin samassa paikassa mutta omatkin vuoret oli tallella oli oma elämä vaikka se jotenkin katosi ja läheisyyden koki selvänä”

Näin siis tässä hetkessä työpäivät tällä erää vähenevät ja lomat lähenevät ja vastaavati kuukauden päästä lomapäivät sillä erää vähenevät ja työt lähenevät. Vapauttava ajatus, lämmin tunne. Sillä niin kauan kuin elämässä aamu kääntyy kohti iltaa ja yö kohti aamua, on niitä hetkiä, jotka ovat olemassa minulle nyt. Ei muuta.

Yksi rippikoulu jää taas taakse rippikoululaisineen, isosineen, ohjaajineen. Niin monella tavalla omanlaisena ja samalla niin monella tavalla samanlaisena kaikkien rippikoulujen joukossa.  Tehtäväksianto on vakio, asiasisällöt pitkälti samat, nuorten kysymykset kertautuvat kerran toisensa jälkeen yhtä varmasti kuin isosten ohjelmatkin. Ohjaajien ihmettelyä samojen ja samalla ainutlaatuisten tapahtumien edessä ei voine välttää.

Mutta kerta kerran jälkeen yhä äänekkäämpänä nostaa päätään ajatus: kuinka nuoria nämä nuoret ovatkaan. Eri tilanteissa ja keskusteluissa he tuovat eri sanoin ja eri tavoin esiin ajatuksen: osaamme kantaa vastuumme, ei meistä tarvitse huolehtia, emme ole enää pieniä lapsia. Ja seuraavassa hetkessä lapsenomaisuus ja huolettomuus, ajattelemattomuus näyttäytyvät päällimmäisinä. Nuoren elämä ei ole helppoa, jos ei hänen lähellään elävien aikuistenkaan.

Olikohan niin, että jotkut linnut pelastavat lentämään opettelevat poikasensa kiitämällä niitä tarvittaessa kantamaan? Siltä nuorten kanssa eläminen joskus tuntuu. Sydän syrjällään on vain annettava toisen mennä ja kun siivet eivät vielä kannakaan, ei putoamista voi vain sivusta seurata. Vastuun antaminen ja kantaminen vuorottelevat ja kasvattajan vaativaksi tehtäväksi jää oikean hetken valinta roolinsa vaihdossa. Aina ei voi onnistua. Onneksi aina ei myöskään voi epäonnistua.

Tänään tapasin Jesajan, joka puhui minulle näin “Ja niin kuin maa työntää versoa, niin kuin puutarha saa kylvetyn siemenen kasvamaan, niin Herra, minun Jumalani, saa vanhurskauden versomaan, ja ylistys kohoaa kaikkien kansojen kuultavaksi.” Sanoja kuunnellessa tunsin olevani Tarzan, joka kohtaa Janen. Minä Tarzan - Sinä Jane. Yllättävässä kohtaamisesa yhteinen kieli on haussa. Toinen yrittää tulla tutuksi toisen kanssa.  Kuin siemen alkaisi puhua puutarhalle: Minä siemen - sinä puutarha.

Samassa oivalsin, ettei kohtaamisessa olekaan mitään yllättävää. Ihminen kohtaa ihmisen, siemen maan. Sanat saattavat puuttua, mutta kaipuu saa vastauksensa. Tuntuu hyvältä olla siemen, jolle puutarha antaa kasvun ilman omaa ansiota, ilman omia ponnisteluja.

Ylistän Luojaani yhdessä luomakunnan kanssa.

Saanko luvan - kutsuu tanssiin, johon voi lähteä tai olla lähtemättä. Valinta vaikuttaa, samassa historiallisessa tilanteessa, kun ei voi toimia sekä myöntävän että kieltävän vastauksen mukaisesti.

Tämän päivän Sacredspace sivuston annista poimin lauseen: “I consider whether I allow myself to receive what God offers, taking proper time for the nourishment and rest that brings me to wholeness.” Kysyn itseltäni: Saanko luvan? Saanko luvan itseltäni - siis annanko luvan itselleni - lepoon ja virkistykseen, joka eheyttää minua. Vai kiellänkö sen itseltäni - aktiivisesti tai passiivisesti -  ottamatta kantaa tai vastaamalla: ei nyt, ei vielä, huomenna, viikon päästä, lomalla, sitten kun… Eheytyminen jää, hidas hajoaminen jatkuu, kuluminen vähin erin, unohdus, auringon lasku keskellä päivää.

Vastaamalla kyllä toteutan rakkauden käskyä: Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.

Kun aamuviideltä herää ja kuudelta huomaa olevansa jo väsynyt ennen kuin päivän työt alkavat, ei voi kuin ihmetellä, miten päivä iltaan kuljetaan.  Silloin Kuningasten kirjan teksti alkaa puhutella.

Kun voimat ehtyvät ja viisaus käy vähiin, voi Elian tavoin jättäytyä Herran huomaan. Ensin tulevat korpit ja tuovat ruokaa, sitten leipä jaetaan leskivaimon ja hänen poikansa kanssa. Eikä jauhoruukku tyhjene, eikä öljypullo lopu, ennen kuin sateet tulevat.

“Pysy sinä aina järkevänä kaikissa tilanteissa…” Tällaisen yksittäisen asian poimin tänään Paavalin kirjeestä Timoteukselle. Aina…järkevänä…kaikessa. Aika hurja vaatimus, kulunutta muoti-ilmaisua käyttäen haastava juttu. Vaikka kyllähän paljosta säästyisi, jos aina pysyisi järkevänä. Tunnekuohujen tuomat pyrskähdykset joskus raastavine seurauksineen jäisivät kokematta ja selvittelemättä. Mutta kyllähän pyrskähdyksiä tarvitaankin ja ne saavat paljon hyvää aikaan. Eikö siis järkevyys olekaan tunteilun vastakohta?  Ei varmaankaan.

Jos ihminen ei koskaan missään tilanteissa osoita tunteitaan, hän vaikuttaa kovin kuolleelta, epäinhimilliseltä vähintäänkin. Eihän siinä ole mitään järkeä. Millaista siis olisi järkevä tunteilu? Olisiko se oman ja toisten inhimillisyyden hyväksymistä, tunteiden ilmaisemista ja vastaanottamista, silläkin uhalla - tai joskus sitä toivoen- että yhteiselämässä joudutaan/päästään selvittämään, mistä on kysymys, kun tästä on kysymys.

Järki ja tunne ei ole pahasta. Järjettömyys ja tunteettomuus on.

Kirkon alakerran kerhotilat remontoidaan perusteellisesti. Viime syksystä lähtien on tehty suunnitelmia ja nyt viimeisimmät viikot ovat menneet tavaroiden valintaan, pakkaamiseen, poisheittämiseen, kierrätykseen. Sitten tulevat muuttomiehet, purkajat ja rakentajat. Syksyllä palaamme uudistettuun, uudistuneeseen kirkkoon. Toivottavasti osaamme uudistua ja uudistaa itsekin, itseämmekin.

Aika ajoin sisäinen remontti olisi tarpeen. Voisi suunnitella jotain uutta,  käydä läpi mitä tarvitaan tahi ei suunnitelman toteutuksessa ja rohkeasti luopua siitä, mikä ei enää ole tarpeen. Tiukassa istuu evankon lapsen asenne ‘tätä voi tarvita vielä’. Koti on täynnä käsittämättömiä asioita, joita perilliset tulevat aikanaan ihmettelemään. Mutta kyse ei ole vain materiasta. Ainakin minusta löytyy osasto ‘tätä voi tarvita vielä’. Luopumisen vaikeus on totta monella saralla ja remontti on paitsi kovin vaivalloinen myös pelottava asia.

“Katson rehellisesti menneeseen päivään, sen tapahtumiin ja tunteisiini. Mitkä ovat kiitoksen aiheita? Niistä kiitän. Mistä olen pahoillani? Sitä pyydän anteeksi.”

Sacred space sivuston itsetutkiskelu saa minut mietteliääksi. Mietin, kuinka rehellisesti pystyn inventoimaan elämääni. Tai en tiedä, ehkei kyse olekaan rehellisyyden puutteesta vaan pikemminkin likinäköisyydestä. Jos olenkin itse liian lähellä itseäni, etten näe tarkasti? Toinen ihminen peilinä voisi auttaa.

Mietin, kuinka paljon yleensäkään mietin tapahtumisia ja tunteita. Ok, myönnettäköön, että on tapahtumia ja tunteita, joita tulee veivattua väsymiseen asti. Useimmiten jotenkin ne kuitenkin kääntyvät toisten tekemisiksi. Ehkei pitäisikään tutkiskella niinkään sitä, mitä tapahtui, vaan mitä minä tein.

“Elän suhteiden verkossa - minussa on linkki luontoon, ihmisiin, Jumalaan. Seuraan näitä linkkejä ja kiitän elämästä, joka niiden läpi virtaa. Jotkut linkit ovat eivät toimi: Olen pahoillani, vihainen ja pettynyt. Rukoilen unohtamisen ja anteeksiannon lahjaa.”

Näin luin tänään sacred space - verkkosivustolta. En olekaan verkossa vain verkossa vaan elän verkossa, minussa on linkkejä, toimivia ja toimimattomia.

Elämän verkon linkkeihin sopii kokeilla sanoja kiitos ja anteeksi. Bittiavaruuden linkit eivät niistä paljonkaan perusta.